Olen aina ajatellut, että ajattelen asioita liikaa. Asioita jotka eivät välttämättä edes kosketa minua ainakaan juuri tällä hetkellä kovinkaan läheltä. Ajattelinkin siis, että mitä jos alkaisin kirjoittamaan omaa blogia missä purkaa näitä päänsisäisiä ajatuksia ja mielipiteitä, sekä ehkä jopa löytää ratkaisuja, toisia mielipiteitä ja kulmia asioihin. En ole koskaan kirjoittanut mitään julkisesti, joten tämä on hieman opettelun takana, mutta jospa tekstistäni tulisi jokseenkin luettavaa. Olen myös erittäin kiitollinen palautteesta jos vain jaksat lukea tämän ensimmäisen tekstini loppuun.
Kuten otsikko kertoo, aion purkautua hieman nykyajan vanhemmuudesta.
Raskaus, vauvan syntymä ja kehitys. Sitten alkaa elämä kohti teknologian orjuutta. Vanhemmat istuvat sohvalla puhelimet kädessään ja selaa täysin turhanpäiväisiä juttuja facebookin puskaradioissa tai roskalööppejä kuka milläkin sivustoilla. Vauvan tarpeet tuntea rakkautta ja huomiota elämänsä tärkeimmiltä henkilöiltä jäävät monesti toiseksi kun ”äiti/isi lukee äkkiä tämän jutun loppuun.”
Isketään viimeistään kaksivuotiaalle taaperolle oma tabletti kätösiin. Ehkä jopa älypuhelimesta katsellaan youtube-videoita ja netflixiä. Kun vanhempi tarvitsee tablettia niin avataan telkkari. Sitten omalla facebook-sivulla mietitään, että ”miten nykyajan lapsista on tällaisia tullut.” Ja ”Kyllä minun lapsuudessa leikittiin ulkona koko naapuruston lapsien kans yhdessä kymmentä tikkua laudalla ja purkkista.” Tästä tulee jotenkin surkuhupaisa olo. Eikös se ole meidän vanhempien oma vika kun kerran näytämme loistavaa esimerkkiä ja sallimme jo taaperoiden tottua netflixin yms olevan osa normaalia päivärytmiä ja miksi meidän lapsista tulee älypuhelin kädessä kulkevia ”zombeja”.
Itse olen päättänyt lasteni kohdalla että eivät tule saamaan omia älypuhelimia saatika tabletteja vielä pitkään aikaan. Haluaisin vaalia lasteni lapsuutta, koska tuntuu että lapset eivät enää saa olla lapsia. Itse vielä 10-13 vuotiaana olin erittäin tyytyväinen jos sain vanhemmiltani lahjaksi barbien. Nykyään monenkaan lapsen joululahjatoivetta ei monen sadan iphone edes tyydytä. Olin lapsena lapsi ja erittäin onnellinen siitä, ettei minulla ollut nykyajan teknologiaa säätelemässä arkeani.
Facebookissa myös moni ystäväni on jakanut kuvia missä toisella puolella on esim. joukko leikkiviä lapsia purolla, alla teksti: onneksi sain elää tällaisen lapsuuden. Toisella puolella kuva lapsista älypuhelimet kädessään istumassa puiston penkillä. Samat kuvan jakaneet ystäväni kuitenkin ostavat aina uusimman mallin iphonen lapsoselleen heti kun se markkinoille ilmestyy. Surkuhupaisaa, mutta kukin tyylillään.
Ahdistaa ajatuskin, että tiedän lapsiani tulevan kiusattavan siksi ettei heille ole ostettu omia älylaitteita eikä heillä ole rajatonta pääsyä internetin ihmeelliseen maailmaan, puhuttavankaan pokemonien metsästämisestä.
Annetaanko yhdessä lapsien olla lapsia? He ovat sitä niin pienen hetken vain.